Oli miten oli, nyt se on taas lähellä. Jotain on pakko tehdä. Jos olsiin järkevä, hankkisin uuden harrastuksen, mutta mikä ihme se voisi olla. Laveeraus, näillä keleillä. Saisi hienoja akvarelleja ihan minunkin taidoillani. Juoksin tänäänkin endorfiininhimoissani, vaikka ilma oli maidonvalkea ja haisi kahdessa eri kohtaa rajusti lehmänlannalle.

Lapset istuvat mukisematta turvaistuimissa puoli tuntia aamuin illoin. Minä en ole tottunut vieläkään, että joka paikkaan täytyy lähteä autolla. Rouva saa toivottavasti parin viikon kuluttua ajokortin. Sen jälkeen meidän pitää hommata toinen auto, jos aiomme jatkaa täällä. Onko tässä mitään järkeä? Käryttää hiilivetyjä tonnikaupalla (joka päivä noin 8 kiloa hiilidioksipäästöjä yksistään päiväkodin takia, plus 40 kiloa jos pitää lähteä Helsinkiin), että lapset saisivat nauttia luonnosta lapsuudessaan? Kuulosta vähän itsekkäältä.

Voisin huvikseni laskea tämän kuluneen vuoden hiilijalanjäljen. Se on varmasti luokkaa Mauno Koivisto, jolla kuulemma on tosi iso jalka. Maaseudulla asuminen on ympäristölle kestämätöntä, hankalaa, usein halvatun tylsää ja ajoittain esteettisesti antoisaa. Lista näyttää aika pahalta.

Olen epäoikeudenmukainen, tiedän. Jos minulla olisi täällä sosiaalista elämää ja verkostoja… mutta millä niitä sosiaalisia verkostoja oikein hommataan. Ainoa paikka missä olen jutellut paikallisten herrojen kanssa oli uimahallin lauteilla katon kaltevuuskulmasta. Heillä oli useimmilla 1:2,5, itse en osannut varmaksi sanoa mutta veikkasin samaa.

Ei voi mitään, aika pahasti on pääkaupunkiin hinku.

Olen niin heikkona, että aloin vilkuilemaan vuokra-asuntoja stadista. Skatta, aah, kaakeliuunit, ooh, taloyhtiön huoltomies, keskuslämmitys, nelosen ratikka, kulttuuri, baarit, ystävät. Tätä menoa olemme kohta siinä mistä lähdimme.

Lumi sulaa minkä vesisateessa. Täytyy tänään avata räppänät talon alle, ettei pohja mätäne. Ostin sopivasti eilen sukset. Kun mulla oli stadissa vene, siitä tuli vuosikymmenen sateisin kesä. Elokuussa päätin myydä rohjakkeen. Myyntipäivänä alkoi kolmen viikon hellejakso.

Olen maannut koko päivän lamaantuneena näistä vastoinkäymisistä. Onneksi koko perhe on syntymäpäiväjuhlilla kylillä.

V-t. Lähden juoksemaan, hiihtämiseen taitaa olla liian märkää. Hikoilen ketutuksen pois ja lämmitän saunan. Ehkä se siitä.

Ensinnäkin voin sanoa, että tämän blogin nimi on harhaanjohtava. Elämä ei ole hidastunut, päinvastoin. Kaikenlainen häsääminen on lisääntynyt. Olen häsännyt duunien kanssa, kodin kanssa ja elämän kanssa ylipäänsä. Se on luonnekysymys, joku olisi jo jäänyt tänne ja alkanut oikeasti hidastaa, itse en ole vielä pystynyt.

Joulun aikaan mietimme juurta jaksain tilannetta, ennen kaikkea sen taloudellista puolta. Toinen meistä on ammatiltaan taiteilija, ja se en ole minä. Vaikka kuinka haluaisin. Kaksi taiteilijaa samassa perheessä on mahdoton yhtälö, kysykää vaikka Tikkasen Märtalta. En puhu asian sisällöllisestä, vaan käytännön puolesta. Siis rahasta. Talven aikana rahat ovat ajoittain olleet niin loppu, että olen katsellut vippiluottomainoksia himoiten. Mitä 500% vuosikorosta, jos fyrkkaa saa tekstiviestillä. On ollut pakko tehdä päätös, että rahaa on jostain tehtävä. Eli siinä on ollut asia numero 1. Duunin kehittäminen. Vaihtoehtoja ei ole puuttunut, ei edes, vaikka ehtona on etätyön tekeminen. Mutta puoli talvea on mennyt erinäisissä osakkuusneuvotteluissa.

Toinen varsin paljon aikaa ja energiaa (kirjaimellisesti) niellyt asia on tämä talvi. Se on niin puhkikoluttu asia, että en jaksa tilittää. Mutta on lapioitu, on lämmitetty, on kirottu eteisen nokkelaa väliaikaista luukkua, jonka ansiosta irtopatteri on tehnyt 100 euron sähkölaskun joka kuukausi. Tietysti talvi on ollut uskomattoman kaunis. Mutta stnan kylmä. Lapset eivät viikkokausiin ole päässeet kunnolla ulos, koska a) jos heidät on puettu lämpimästi, he eivät pysty liikkumaan b) jos he pystyvät liikkumaan, joku ruumiinosa jäätyy 10 minuutissa. Pukeminen kestää 45 minuuttia ja ulkona voi olla 10 minuuttia. Kun mökin pinta-ala on alle 80 neliötä, tuollainen rupeaa riipimään.

Ja siitä kätevästi kolmanteen asiaan, joka on pistänyt miettimään. Nimittäin, että tänne emme aio jäädä. Olemme metsästäneet ja löytäneetkin unelmien kohteen: vanhan koulun Länsi-Uudeltamaalta. Ongelma on, että sitä myy kaupunki, se on “pikkaisen” vesivahingoittunut ja että meidän taloa myynyt kiinteistönvälittäjä on osoittautunut huijariksi. Me saimme tästä mökistä ostotarjouksen heti, mutta välittäjä pimitti myyntiehdoista sen, että haluamme luonnollisesti uuden talon kaupat selväksi ennen myyntiä. Hirveä soppa.

Koko tilanne on vielä auki. Aina väliin tässä mietitään, josko sittenkin takaisin Stadiin, mutta ei helvata. Tällä tiellä nyt pysytään, kun on lähdetty. Vielä yksi muutto ja sitten riittää.

Toisaalta kirja on erittäin paljon huolta herättävä, tämäkin talo on lisäeristetty 60-luvulla. Mitä siellä lisäeristeen alla muhii? Onneksi lisäeristys on tehty vanhan, hengittävän kuitulevyn päälle. Hometta pelkäävät varmasti kaikki vanhojen talojen asukkaat. Onneksi sattui timpuri, joka osasi tehdä kelluvan kylpyhuoneen. En olisi siinä vaiheessa osannut vaatia.

Uudetkin haaveet vaivaavat päätä. Tällä kertaa vanha kansakoulu Länsi-Uudellamaalla. Ei tippaakaan vähempää eristäytynyt paikka, mutta iso, tarpeeksi tilaa rouvan ateljeelle ja kaikille unelmille, jotka näköjään  hyvistä neuvoista huolimatta istuvat tukassa kuin terva. Saas nyt nähdä kuinka sen kanssa käy, iso projekti siitäkin on tulossa. Ihmiset kysyvät kerrottaessa, olemmeko hulluja, mutta emme me ole. Ihan perushaaveilijoita.

Muuten elämä alkaa löytää uomaansa. Rutiineihin alkaa tottua. Elämänmuutoksen aiheuttaman rypyt raha-asioissa alkavat tasottua. Pikkuhiljaa voi katsella eteenpäin. Esmes uuteen jättimäiseen remppahankkeeseen.

Endorfiini on tehokas kemikaali. Sen avulla jaksaa paljon.

Voisikohan tämänkaltainen toiminta olla jotenkin organisoidumpaa? Minulla on edelleenkin lapsellinen usko ideoiden voimaan. Voi olla, että se on virus, joka tarttui mainosalalla. Jaksan aina uskoa, että toivoa on niin kauan, kuin on ideoita. Ideoita vain pitää kerätä ja suodattaa organisoidusti, ja järjestää niin, että niitä myös toteutetaan. Ja että ihmiset näkevät ja voivat vaikuttaa ideoiden toteutumiseen.

Maaseudun ajatushautomoverkosto. Hmm, ehkä pitää kirjoittaa tästä sinne Maamerkkeihin.

Olen niin onnellinen, että onnistuin rustaamaan yhden postauksen mainitsematta, kuinka pimeää täällä on. Hitto, ihan yhtä pimeää on kaupungissakin. Yritän piristää itseäni muistelemalla, kuinka talsin Tehtaankatua ja Fredaa tennarit märkinä pimeässä loskassa duuniin ja illalla pää painuneena pimeässä takaisin. Pimeää oli pään sisällä ja pimeää oli ulkona, vaikka värivalot vilkkuivat. Meillä vilkkuu vain tasoristeyksen varoitusvalo.

Syksy on nyt pimeyksineen täysillä päällä. Tämän kamalammaksi tämä ei muutu, maa on mustaa ja pimeä tulee ennen neljää. Toistaiseksi ollaan hengissä. Vaikka Uuden-Seelannin matka jää tekemättä, jonnekin aurinkoon on tarkoitus pariksi viikoksi lähteä. Se on ihan välttämätöntä. Aina pitää olla jotain, josta unelmoida.

Lapinjärven K-kauppias antoi oikeutetusti pyyhkeitä taannoisesta kirjoituksestani, jossa haikailin paikallisten elintarvikkeiden perään. Sumeilematta otin Lapinjärven K-Extran esimerkiksi tekemättä pohjatöitä. Kysymyshän oli yleistyksestä ja liioittelusta. Lapinjärven K-Extrasta ei saa edes ruotsalaista maitoa, ja se on muutenkin ihan kelpo kauppa. Mieluummin käyn kuitenkin aina kauppiaan pitämässä kaupassa kuin kilpailevassa, jossa valikoimasta päättää joku jossain. Ongelman ydin on jossain muualla kuin yksittäisessä kaupassa, se on koko suomalaista ruoanhankinta- ja jälleenmyyntiketjua koskeva.

Työskentely on helpottunut työhuoneen myötä. Aikaa on edelleen liian vähän ja sitä tuntuu menevän aivan liikaa autoiluun. Ajatus vielä yhdestä muutosta pyörii harva se päivä päässä. Joko johonkin kylään, Lapinjärvelle tai Loviisaan, tai sitten, jos löytyy tarpeeksi komea paikka, se voi olla kauempanakin. Kuten olen aina sanonut: jos kerran muuttaa maalle, pitäisi siinä ainakin olla jotain spektaakkelimaista.

Päivät lyhenevät, kuten tietänette. Luettelen tähän seikkoja, joista sen huomaa maalla enemmän kuin kaupungissa.

1. Sitä lihoo. Lähdin lenkille eilen klo 16. Takaisin tullessani hölkkäsin pilkkopimeässä ja sumussa. Minut olisi tuomittu tahallisesta itsensä kuolemantuottamuksesta, jos siihen olisi sattunut auto. Ehkä yritän otsalampulla ja heijastinliivillä ennen kevättä, ehkä en.

2. Lapset eivät suostu leikkimään pihalla pimeässä, nirsot. Niinpä he ovat sisällä alle 80 neliön talossa jatkuvasti. 1- ja 4-vuotiaat lapset osaavat kehittää pienessä tilassa hermeettisen hysterian, joka saa joka kierroksella enemmän vauhtia. Tämä ei pysähdy kuin katsomalla Astrid Lindgren -filmatisointeja.

3. Iltapuhdepuutos. Lasten meuhkatessa voisi ehkä tehdä jotain käsillään, kuten pieniä lampunjalkoja. Lukemisesta ei kannata haaveilla, ennen kuin talo hiljenee.

4. Illat eivät ainoastaan pitene, vaan päivät katoavat. Jahah, lapsille täytyisi ruveta laittamaan varmaan iltapalaa, sitä ajattelee nykyään toiveikkaasti viiden jälkeen.

Tänään kuitenkin Helsingissä, valaistuissa puistoissa, lämpimissä kahviloissa. Onhan näissäkin puolensa.